Palatsista haudankaivajaksi...

Joo; me ollaan tässä nyt jo jonkun aikaa leikitty tota palatsissa asumista, ja meistä alko tuntuu että ois jo korkee aika vaihtaa aihetta. Varsinkin kun me ei saatu rekvisiitaks tänne sen paremmin kameleita kuin käärmeenlumoojiakaan. Ei meillä tietty silloin käyny mielessä että meistä haudankaivajia tulis seuraavaksi, mutta se välähti meidän päähän heti ku emäntä taas pyysi meidän apua. Täytyy sanoo että kaikkeen sitä joutuu, ja ihan vaan sen takia että emäntä pysyis tyytyväisenä. Kalan elämäkö muka helppoa? Ja kaikkihan alkoi taas siitä kun toi emäntä ja isäntä juuttu tohon altaan eteen meitä katselemaan. Kun ne oikein meitä tuijottaa niin silloin ne saa aina ihme elämyksiä pieniin päihinsä, ja sen seurauksena me joudutaan mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Niin kävi nytkin. Isäntäväki siis taas ihaili meitä tapansa mukaan, ja me tietty yritettiin sitten näyttää niin uljailta ja komeilta kuin suinkin. Poseerattiin oikein etulasissa kiinni, sillä se on paras tae siihen että me saadaan ylimääräisiä herkkuja. Tällä kertaa niitä herkkuja ei tullutkaan, sillä emäntä sai taas kuuluisan AHAA-elämyksensä, ja kun se semmoisen saa, niin sitähän ei pysäytä mikään. Nyt se tuijotti allasta ja tajus ihan yhtäkkiä että vihdoinkin sen odotus on palkittu! Altaan kasvit on nyt kasvanu jo niin runsaiksi että ne täyttää suurimman osan allasta, ja meidän uintitila alkaa käydä vähiin. Emäntä on aina katkonu pitkiksi kasvavia kasveja ja laittanu latvat uudelleen pohjaan, ja nyt alkaa ylimääräisten kasvintaimien myynti harrastajille olemaan ajankohtaista. Mutta haudankaivajia meistä tuli lähinnä sen takia, kun emäntä päätti taas karsia kasveja ja poistaa altaasta muutamat kivet jotka se oli tänne laittanu kivien päällä kasvavia kasveja varten. Ja siinäpä se tenkkapoo sit tulikin; emäntä karsi kasvit, mutta kiviä ei löytyny mistään. Ei ensimmäistäkään! Ja niin sen ei auttanu muu kuin huutaa taas meitä kaloja apuun. Autetaanhan me, tietenkin. Niinpä meistä tuli haudankaivajia, maailman ekoja haudankaivajia jotka on kaloja, ei paha... Me ruvettiin sit ettimään niitä kiviä, ja kivien ettiminen on maailman tylsintä puuhaa. Niinpä Herra Imunen sano meille että me ei etitäkkään kiviä, vaan muinaista faaraon hautaa. Imunen sano että me ollaan arkeologeja, ja meidän tehtävä on löytää tuo muinainen hauta ja sen aarteet. Se homma alkoi heti tuntuu paljon kiinnostavammalta, ja me tehtiin saman tien työnjako. Me lehtikset uitiin pinnan tuntumassa, oltiin vähän kuin ihmisten lentokoneet, ja meidän hommana oli tarkkailla maiseman muotoja, ja ilmottaa muille heti jos hautakammion näkönen muodostelma pohjalta näkyisi. Herra Imunen ja punapäätetrat toimi alhaalla kenttätutkijoina, Imunen jopa siivilöi hiekkaa suullaan ettiessään hautaa. Välillä me lehtiksetkin uitiin alemmaks ja seulottiin hiekkaa ihan vaan Herra Imusen avuksi. Kyllä me jonkin aikaa saatiin ettiä, mut sitten me kuultiin Herra Imusen hihkuvan että ensimmäinen hautakammio tais löytyä. Ja löytyhän se. Ei muuta kuin hihkasemaan emännälle että tulee avaamaan haudan. Emäntä työnsi kädet kainaloita myöten altaaseen ja onki ensimmäiset kivet pois hiekan seasta. Sit jatkettiin ettimistä, ja toinenkin hauta löytyi nopeasti. Vähän me oltiin pettyneitä kun siellä ei oikeesti aarretta ja faaraoita ollutkaan, me kun oltiin eläydytty arkeologi-leikkiin jo niin kovasti. Mutta kyllä meidän mieli nopeesti kuitenkin koheni, varsinkin kun me huomautettiin emännälle että tästä hyvästä meidän pitäs saada oikeen jättiannos jotain superherkkua. Harva kala sitä sentään joutuu emännälle töitä tekemään... Ja herkkua me sitten kyllä saatiinkin, pakastettuja hyttysentoukkia satoi altaaseen pika-pikaa. Oli taas hyvä masut täynnä köllötellä ja miettiä että mihinkä seikkailuun me seuraavaksi mahdetaan joutua...