Valokuvamallit

 Yhtenä iltana isäntä tuli taas altaan luokse kamera kädessä. No meillehän tuli heti kauhee kiire saada ittemme kuvauskuntoon. Jokaisen piti kattoa että suomut on järjestyksessä ja ne kiiltää kauniisti. Tarkastettiin toisiltamme että meissä ei oo naarmuja. Sitten me vielä harjoteltiin erilaisia kuvausasentoja ja kysyttiin toisiltamme miltä me näytetään. Treenattiin vielä erikseen selkäevän nostoa paraatiasentoon. Ja kaikki tää meidän piti tehdä nopeesti, sillä eihän tuo isäntä tietenkään taas kertonut meille etukäteen kuvauksesta jotta olis ehditty paremmin valmistautua. No, onneksi me osataan toimia vikkelästi, joten me oltiin kaikki ihan kunnossa siinä vaiheessa kun isäntä sai kameran valmiiksi. Melkein vois sanoo että me ollaan ammattilaisia tässä hommassa. Meillä meinaan on sen verran älliä että me osataan uida käskemättä siihen kameran eteen. Siitä sen kun kuvia sitten napsimaan, me jaksetaan olla kuvattavina vaikka kuinka kauan. Mutta vaikka me ollaan ammattilaisia, niin ei me mitään diivoja olla. Me ei valiteta kuvauskulmista ja siitä että valo osuu meihin väärästä suunnasta. Eikä me koskaan valiteta että kuvaaja on huono. Tästä kaikesta vois päätellä että homma sujuu paremmin kuin hyvin. Ehei. Ei sitten millään. Ja kaikki taas sen takia että ihminen ei oo koskaan mihinkään tyytyväinen. Jos isäntä haluu kuvata noita punapäätetroja niin se valittaa aina että ne ei pysy koskaan tarpeeks kauan paikallaan jotta kuvasta sais terävän. Ja me kun taas pysytään paikallaan niin sekään ei kelpaa. Tää me huomattiin taas kun kuvaukset alkoi. Me oltiin koko porukka parveilemassa siinä kameran edessä, niin isäntä vaan yrittää saada meitä menemään muualle. Se kuulemma halus ottaa kuvia Herra Imusesta yksinään. Siis ei voi olla totta! Mitä ihmeen ideaa siinä ny on? Ryhmäkuvat on aina kivempia. Ja kun kaikki on samassa kuvassa niin niitä kuvia ei sit tarvii ottaa niin montaa. Hankalampi se olis kuvata meitä jokaista erikseen. Sitäpaitsi mehän ollaan kaikki kavereita keskenään, joten tottakai me tullaan samaan kuvaan. Isäntä yrittää joskus olla ovelakin. Se kävelee altaan toiseen päähän jotta me seurattais sitä ja jäätäis sinne. Ei onnistu! Me uidaan salamannopeesti takasin kuvauspaikalle. Tosin täytyy mun myöntää että joskus me kyllä innostutaan tosta kuvauksesta vähän liikaa. Silloin tuppaa käymään niin että yksi meistä menee niin lähelle kameraa että linssissä näkyy vaan kalan silmä. Joo, kyl me tiedetään että niin ei sais tehdä, mut kun kuvattavana oleminen on niin hauskaa! Ei meitä kukaan kuvannu silloin ku me asuttiin vielä siellä akvaarioliikkeessä, joten tää on meille niin uutta vielä. Mut silti, kyl pitäs isännän olla vaa tyytyväinen. Meitä on ainakin helppo kuvata, ei tarvii istuu koko iltaa altaan eessä ja ottaa montaa sataa kuvaa joista säkällä vaan yks onnistuu. Ja pitäs muistaa että me ei oteta tästä duunista ees kuvauspalkkiota, riittää ku meidät ruokitaan. Että pitäs isännän vähän funtsia. Se ei saa mistään näin hyviä malleja kun me ollaan. Eikä edes näin kauniita...